tiistai 18. marraskuuta 2014

Kriiseilyä

Minä täällä moi. Vähän aiemmin kuin kuvittelinkaan palaavani. Nyt tuntui siltä, että olisi asiaa.

Vaikka lopultakin olen tässä viime viikkoina suonut blogilleni hyvin vähän ajatuksia, olen edelleen jonkinlaisessa kriisissä koko konseptin kanssa. Meidän elämässä on tapahtunut hurjan suuria muutoksia viimeisen kahden vuoden sisään ja jotenkin se, mistä joskus olen tämän blogin kanssa lähtenyt ei enää millään tavalla ole ajankohtaista.

Epäilen myös, että aika on ajanut minusta ohitse. Onko enää olemassa oikeastaan lifestyle blogeja? Ehkä vähemmässä määrin. Tasapainoilen myös sen kanssa, että pidän lifestyle-blogia, jossa kuitenkin rajoitan aika vahvasti sitä, mitä kerron. Tiedätte minusta etunimen, lapsestani näette lähinnä joskus takaraivon ja miehenikään ei täällä kovin paljon esiinny. Toisaalta olisi helppoa kertoa avoimesti kaikesta - toisaalta en halua sitä tehdä.

Olen myös miettinyt, että onko blogista sittenkin minulla vain haittaa esimerkiksi ammatillisessa mielessä. Meitä lääkäribloggaajia ei kovin paljon ole, arvatenkin ihan syystä.
Ylläoleva kuva on läppä. Miehelleni aina valitan sitä, miten rumaa suomalainen kaupunkiarkkitehtuuri on - maailmalla näkee tiheästi asutettua seutua, joissa talot ovat kuitenkin kauniita. Meillä tehdään käytännöllisiä, rumia laatikoita vieri viereen. Jälleen kerran kaunis joenvarsimaisema pilattu oikealla arkitehtuurin helmellä.

Nojoo.
Tuntuu muuten hassulta julkaista vuodesta toiseen näitä asukuvia. En tällä hetkellä jaksa kovinkaan paljon panostaa vaatetukseeni, treenaamisen suhteen on myös menossa jonkinlainen suvantokausi. Kroppa on muuttunut enkä oikein viihdy kameran edessä, enkä myöskään koe, että välttämättä olisin kovin inspiroiva henkilö pukeutumisen suhteen juuri nyt :D Niin että voisiko sitä jo lopettaa itsensä kuvailun ihan usella hyvällä syyllä?
Mutta mitäs sitten kuvitukseksi, kun haluan kuitenkin pitää perheeni täältä jokseenkin poissa? Että olisiko syytä tehdä jotain uusia linjavetoja tai vaan suosiolla pistää pillit pussiin?

Se mitä tässä yritän sanoa on kai, että pohdin ihan vakavasti koko blogin jatkoa. Vahva tunne on nyt siitä, että jotakin isoa muutosta kaipaan johonkin suuntaan. Laittaako koko hommalle piste vai siirtyäkö vaikkapa kokonaan perhebloggaajaksi? Mistä löytäisin inspiraatiota tähän hommaan vai onko tosiaan jo aika lopettaa?
Kuvat ovat meidän perheen pieneltä kotimaan reissulta. Juhlimme mieheni kanssa kumpikin tässä marraskuussa syntymäpäiviämme, ja kaipailimme jotakin irtiottoa sen johdosta.

Herääkö teillä jotain ajatuksia aiheesta? Onko toiveita mihin suuntaan voisin blogia lähteä viemään? Auttakee :)

Laapa

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Paussi.


 Viikonloppu meni vaisuissa merkeissä.
Sain loppuviikosta kiusakseni ehkä kummallisimman lenssun kuunaan. Sellaisen, joka nosti alkuun kuumetta ja teki muita oireita vasta parin päivän päästä. Veto oli poissa vielä viikonloppuna. Mies yritti piristää ravintolaruoalla, mutta ruokahalukin oli vähän kateissa - pääsinpä sentään välillä ulos asunnosta. Ihan hyvä sekin…

 Ulkona oli aika kylmä asukuville, mutta onneksi tyhjä kauppakeskus oli tarpeeksi valoisa.
Tuo Frequentin neuletakki oli taannoisen Tukholman reissun harvoja ostoksia, sekin muuten laivalta. Ihastuin väriin ja kokopuuvillaiseen materiaaliin.
Pelkäsin pipon alta paljastuvaa tukkaa niin paljon, että jätin senkin päähän näihin kuviin! :D Sitä paitsi onhan nuo asusteet aika hyvä match neuletakin kanssa. Pipo ja sormikkaat ovat tämän syksyn hankinta Sokokselta.

Aika on rajallista. Ja minusta on alkanut tuntua, että heitän sitä roppakaupalla hukkaan kaikenlaisella epäolennaisella tekemisellä. Aionkin nyt marraskuusa pyrkiä sellaiseen vanhanaikaiseen tilanteeseen, että tulee tylsää. Sen sijaan, että täyttäisin aikaani vaikkapa blogia tehden tai niitä lukien tai somessa hengaillen, aion tehdä jotain ihan muuta. Vaikka sitten tylsistyä. Ja katsoa antaako sellainen tylsyys yllättäen sijaa jollekin uudelle luovuudelle.

Niin, että palataan asiaan joskus myöhemmin. Ehkä joulukuussa, ehkä ensi vuoden puolella - katsotaan sitä sitten.

Laapa kiittää, kuittaa ja hiljenee.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Mini.


 Body Tutta
Farkkuhaalarit Zara Mini
Olin reilu vuosi sitten reissulla Barcelonassa (KLIK!) äidin, veljen ja veljenpoikien kanssa.
Silloin ostin tuon farkkuhaalarin Zarasta masuvauvalle, joka silloin ei vielä ollut saavuttanut edes puoliväliä.
Farkkuhaalari ei ole kaikkein käytännöllisin vaate, enkä sitä varmaan enää hankkisi. Silloin ei vaan vielä tiennyt! Kun nyt kuitenkin moinen kaapista löytyy, olen sitä välillä laittanut neidille päälle. Mini näyttää haalarissaan niin isolta tytöltä, etten ehkä kestä!

Kuulumisia lyhyesti vielä.
Mini on ihan pian jo 7kk vanha. Istuu syöttötyölissä ja työntää maissinaksuja tomerasti suuhunsa. Ääntä neidistä löytyy vaikka kuinka ja hän sitä mielellään käyttää. Jokeltaminen on sikäli pitkällä, että konsonantteja löytyy puheesta jo useita (t, b, g, h ja, s nyt ainakin). Vahingossa on tullut jo 'äiti' ja joku 'isi'n tapainenkin jokeltelun lomassa ja sekös vasta ihanaa… Useimmiten kuitenkin höpöttää kovaan ääneen, että 'EIJEIJEI' ja naurammekin aina Minin negatiivisuudelle… ;)

Television kaukosäädin ja äidin iPhone ovat tällä hetkellä ehkä kaikkein kiinnostavimmat jutut. Jopa siihen pisteeseen, että otan kaukosäätimestä välillä patterit pois ja annan Minin kuolattavaksi. Viihtyy hyvin noin!
Vaihdetta eteenpäin ei ole vielä löytynyt, vaikka kellonviisareina mennäänkin ympyrää ja käsien avulla pakitetaan niin kauan, että tulee sohvannurkka tai tv-taso vastaan. Sekös vasta ärsyttää! Mini on ilmetty äitinsä tämän kärsivällisyyden suhteen ja tuntuu, että välillä on tosi tyytymätön vain siksi, että turhautuu kun ei heti osaa.

Hampaita ei näy eikä kuulu, vaikka kuultavatkin jo ikenien lävitse valkoisina etenkin yläleuassa. Sepä ei haittaa ollenkaan - olen päinvastoin tyytyväinen että saan vielä olla rauhassa puremavahingoilta.

Hoi! Mites neidin ikäluokka sillä puolen ruutua jakselee? Tiedän ja uskon, että teitä siellä on - siis 2014 lapsia vanhempineen… :) Olisi kiva kuulla lisää teistä!

Laapa

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Onko pakko?

Se taitaa olla ihan biisikin, erään suomalaiskoomikon tekemä.
Niin, että onko pakko, jos ei taho?
Paita ja liivi Esprit Pöksyt Veromoda Kengät ?? Laukku ja kello MK
Olen tottunut tekemään paljon asioita.
Ahnehtimaan päivystysvuoroja (ja sitten miettinyt jälkeenpäin, että miksi niitä onkaan niin helppo klikata itselleen ja ihan toinen juttu tehdä), opiskelemaan yömyöhiin, urheilemaan seitsemän kertaa viikossa. Itsetuntoni ei varmasti ole kaikkein parhain monessa asiassa, mutta luotto omaan tekemiseen minulla jostain syystä on. Siis että pystyn ja jaksan. Ja kykenen. Ja ehkä osaankin.

Kukaan ei kuitenkaan kertonut, mitä krooninen univelka tekee ihmiselle. Tai ehkä kertoikin, mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin sen kokee, tuntee nahoissaan.
Okei, järkyttävä uupumus voi sekoittaa ihmisen sellaiseen pisteeseen, että seuraukset ovat suorastaan hirvittävät. Kuten viime aikoina on uutisoitu.
En luonnollisesti koe, että olisin joutunut mitenkään kovin tiukoille ainakaan vielä. Välillä on toki ollut vaiheita, että on nukuttu ihan olemattomissa pätkissä, mutta mukaan on mahtunut myös hyväunisia aikoja. Olen silti aika yllättynyt siitä, että kun ei pääsääntöisesti nuku hyvin, niin ei ihan oikeasti jaksa. Olla tehokas. Tehdä sitä, mikä pitää, mikä ennen olisi tuntunut ihan mahdolliselta.
Se tunne, kun vaan väsyttää ja antaisit ihan mitä vaan, että saisit joskus nukkua kokonaisen yön - no, se tunne on tullut tutuksi.

Minulla se heijastuu niin, että joskus arjen pyörittäminen tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä. Eihän tässä tavallaan niin paljon ole - sellaista perushommaa vain. Pyykkiä, tiskiä, ruoanlaittoa, lapsenhoitoa. Ja silti välillä tulee se tunne, että onko ihan pakko?
Sama pätee muuten blogiin tällä hetkellä, siis kärsin taas kerran suuresta motivaatiopulasta - paljolti varmaan väsymyksen vuoksi. Jokasyksyinen bloggaajadilemma tähän vielä päälle: voi kuvaamisen vaikeutta, kun on pimeää jo puoli neljä. Nuokin huonot asukuvat otettiin suunnilleen sisätiloihin sopivilla asetuksilla ja silti ovat ihan kamalia. Voi valo, missä lienet.
 Jaksan kuitenkin ajatella positiivisesti tästäkin asiasta - väsymyksestä siis.
Väsymys kun voi myös opettaa jotain, etenkin tällaiselle suorittajalle. Esimerkiksi sitä, ettei tosiaan ole aina pakko. Voi välillä mennä siitä, missä aita on matalin, tai ainakin madaltaa itse omia vaatimuksiaan vastaamaan paremmin jaksamista.
Opetella voi myös sitä, ettei ole pakko pärjätä. Se jos mikä voi olla vaikeaa - myöntää, ettei ehkä jaksakaan ja pyytää apua.
Toivon todella, että sitä jokaiselle olisi jossain muodossa tarjolla silloin, kun tulee jaksamisen rajat vastaan.

Ja sitten tietenkin ihan omasta itsestä huolehtimista - sitä ei korvaa mikään. Sitä, kun saa järkättyä itselleen vapaa-aikaa salitreenin verran, niin voi miten taas jaksaa. Endorfiinipöllyissä jos missä sujuu kotihommat kuin rasvattu, haha. Usein käy niin, että salille lähtee takakireä, kiukkuinen ja väsynyt mutsi ja takaisin tulee varsin paljon seesteisempi ja energisempi tapaus.
Olipas muuten outoa pönöttää asukuvissa. Tuntui, etten olisi pitkään, pitkään aikaan sellaista tehnyt. Selvästi niin pitkään, etten tiennyt mihin katsoa, millä ilmeellä katsoa ja mitä tehdä käsilläni :D se raskausmaha oli siitä kätevä, kun sen päälle sai aina aseteltua ne kädet. Muuten ei kyllä ole ikävä niitä päiviä, vaikka aika alkaakin jo kullata muistoja.

No mutta.
Näin pimeän syyskauden teemaan heitän pallon sinne kysymällä, että väsyttääkö teitä?

Laapa

perjantai 24. lokakuuta 2014

Reissulla.

Pitkästä aikaa taas täällä - sekä kotona että blogin parissa.
Instagram-seuraajat tosin tietävätkin, missä olemme huidelleet - nimittäin naapurimaassa Minin ja äitini kanssa. Risteilimme maanantai-iltana Tukholmaan ja tulimme takaisin torstaina.
Meillä oli agendana paitsi pieni lomailu, myös sukulointi. Yövyimme Tukholman päässä yhden yön hotellissa, jotta jäisi paremmin aikaa nähdä tätiä ja serkkuja. Tiistaina emme oikeastaan ehtineet muuta kuin käydä rantautumisen jälkeen kaupungilla syömässä, kunnes sitten lähdimme jo hotellin suuntaan heittämään kamat huoneeseen, huoltamaan vauvan ja siitä sitten serkkuja tapaamaan. Jälleennäkeminen oli todella toivottu, sillä edellisestä tapaamisesta oli jo toistakymmentä vuotta.

Mielestäni reissu onnistui hyvin, mutta ilman toisen aikuisen seuraa en olisi lähtenyt lapsen kanssa. Isin jäädessä kotiin sai tällä kertaa äitini laatuaikaa Minin kanssa ja minä muutaman päivän ilman kotihommia.
Sain samalla myös atooppisen ihoni loistokuntoon, kun mummi hoiti pyllynpesut. Pitkästä aikaa käsieni iho on lähes kokonaan ilman haavoja, aivan ihanaa kun ei kirvele eikä kutita… :)

Tämä on muuten sellainen aihe, josta on pitänyt kirjoitella, mutta se on jäänyt.
Nimittäin se, miten elämäntilanteet ja hormonit vaikuttavat ihoon. Atooppinen ihoni on ollut vuosikausia lähestulkoon kunnossa ja etenkin raskausaikana se voi todella hyvin. Nyt sitten imetys, epäsäännöllinen rytmi, hormonit, ja jatkuva pepunpesu tekevät elämästä ihon kanssa todella vaikeaa. Ihottuma sen kuin leviää enkä tunnu millään rasvaamisella saavan ihoa kuntoon. Sormenpäät ja rystyset ovat koko ajan vereslihalla ja haavoilla, vaikka kaikki keinot ovat käytössä. Huoh, no ehkä tämä tästä jossain kohtaa, kun pepun pesemiset vähenevät. Onko muita, joilla atooppinen iho on alkanut 'kukkia' tässä elämänvaiheessa?
Laiva oli kyllä tosi kiva paikka lapsiperheelle. Uskon, että teemme vielä monen monta reissua laivalla - niin kivasti näytti olevan lapsille ihan järjestettyä ohjelmaa, leikkitilaa ja myös ravintoloissa oli perheen pienimmäiset huomioitu. Jännästi sitä nykyisin kiinnittää erilaisiin asioihin huomiota kuin ennen. Aiemmin en ole ollut paattifani, mutta luulen, että sellainen voisi minusta tulla. Jo pelkkä ajatus lentomatkailusta vauvan (tai taaperon) kanssa on niin uuvuttava, että tämä entinen himomatkaaja jää nykyisin mielummin kotiin. Ehkä sitten, jos myös miehellä olisi aikaa ja intoa lähteä meidän kanssa matkalle, niin voisin harkita - onhan lentäminen vielä ilmaista noin pienelle. Pahoin pelkään että pakkaaminen ja reissutavaroiden hankinnat jäisivät silti minun harteilleni.

Lueskelin etukäteen netistä jonkin verran listoja, mitä kaikkea ihmiset olivat ottaneet mökille tai lomamatkalle vauvoille mukaan ja kokosin niistä sitten oman muistilistan, jota hyödynsin pakkaamisessa. Kuskasin myös soseet mukana, koska en halunnut käyttää aikaa sopivien mestästykseen vieraassa ympäristössä ja ajattelin, että sittenpä paluumatkalle vapautuu kassista tilaa tuliaisille. Hyvin meni näin. Muutama ylimääräinen vaatekappale oli mukana sekä itselle että Minille, sotkujen varalta. Yksiäkään niskakakkoja tai megapukluja ei kuitenkaan tullut ja vähemmälläkin määrällä varavaatteita olisi pärjännyt.
Tukholman keskusta ei näin pienen ihmisen kanssa ollut kovin ihanteellinen. Siellä vietimme keskiviikkopäivän ennen laivan lähtöä.
Åhlensin yläkerrasta löytyi kiva leikkitila, ja vaipanvaihto onnistui inva-wc:ssä.. Monessa paikassa keskustassa vessat olivat maksullisia, mutta Åhlensin 4. kerros onneksi teki tässä asiassa poikkeuksen. Sieltäpä sitten tein lähes kaikki reissun hankinnatkin, siis Minille.. Tuliaisostoksia tuli tehtyä myös aika lailla. On tosi paljon hauskempaa ostaa toisille, etenkin lapsille, siis silloin jos sattuu löytämään jotain oikein sopivaa. Tuliaiset on sellainen juttu, mistä en kuitenkaan tahdo ottaa stressiä - siis ostaa jotain vaan ostamisen vuoksi.

Liikkuminen sitten... Hotelli meillä oli Slussenilla, parin tunnelbana-pysäkin päässä ydinkeskustasta.
Ostimme jo laivasta 24 tunnin julkisen liikenteen kortit, ja käytimme ahkerasti tunnelbanaa ja 'pendeleitä', jotakin paikallisjunia vastannevat. Kivasti meni, joskin muutaman kerran tuli vastaan toimimattomia hissejä ja jouduimme taiteilemaan liukuportaissa vaunujen kanssa.

Ravintoloissakin tuli suosittua ketjuja, kuten mäkkiä, ihan vain sen takia että liikkuminen ja ylipäätään ravintolaan mahtuminen eivät olleet ihan itsestäänselvyyksiä.
 Vaunuista kurkisteleva äitiyspakkauksen makuupussi oli loistava reissukaveri! Levitin sitä leikkipaikoissa alustaksi vauvalle ja keskiviikon kylmänä päivänä laitoin lisälämmikkeeksi vaunujen oman pussin päälle. Myös kantoreppu kannatti raahata mukana, se oli laivassa kätevä, kun ei viitsinyt lähteä vaunujen kanssa ryysikseen.
Jokseenkin kiva aloitella vauvan kanssa reissaaminen näin helpommasta päästä. Ennen hänen syntymäänsä minulla oli suuria suunnitelmia vaikka jos mistä, mutta arkirealismi on astunut tilalle. Onneksi ehkä niin. Vaan onhan Mini tarvinnut passiaan jo kahdesti, ensin Tallinnassa ja nyt Tukholmassa, passikuvassaan on vain 5 viikon ikäinen. :) Sikäli reissaamisen makuun olemme jo päässeet, vaikkei tämän kauemmas ole vielä liikuttu. Olen äitinä löytänyt itsestäni sellaisen stressaajan ja jännittäjän (ja vieraassa paikassa myös varsin huonosti nukkujan), että todellakin on tarpeen aloitella tätä hommaa näin hiljalleen. Onpahan taas todettu, että Mini on aika mainio reissukaveri ja vaikka ei matkalla saada rutiineista ja nukkumaanmenoajoista pidettyä kiinni, niin ei haittaa.

Minkälaisia kokemuksia teillä on lapsen/lasten kanssa matkustamisesta? Onko reissut menneet hyvin? Oletteko suosineet helppoja lähilomia, ulkomaan tuttuja turistikohteita vai uskaltautuneet jopa omatoimilomalle? Olisi tosi kiva kuulla kokemuksia.

Laapa

tiistai 14. lokakuuta 2014

Aviossa.

Saako avautua?
Avaudun kuitenkin. Sitä varten kai tämä piskuinen blogini täällä vielä on. :) Meillä oli tuossa pari päivää sitten seurustelun aloituksen kahdeksas vuosipäivä ja siitä heräsi monenlaista muistoa ja ajatusta.

Minua nimittäin hämmästyttää yksi asia.
Se päivittelyn määrä, mikä liittyy nuorena avioitumiseen, niin kuin olen itsekin tehnyt. Okei, nyt kun olen lähempänä kolmeakymmentä, se ei enää ole niin 'kummallista', että olen naimisissa. Se kyllä on, että viimeisin hääpäivä oli meillä jo kuudes.

Mutta voi sitä kummastelua, jonka silloin aikanaan sain. Jota joskus vieläkin saan, kun kerron meidän yhdessäoloa 'lukuina'.
No onhan se toki järkyttävää, että voi vaan tietää jo seurustelun alkumetreiltä kypsässä 19 vuoden iässä, että tässä se on. Ja mennä siitä parin vuoden päästä naimisiin skipattuaan sen nykyisin voimassaolevan käytännön, että kymmenkunta vuotta pitää ensin asua yhdessä ja tehdä pari lasta ennen kuin voi olla riittävän varma toisesta. Sehän oli suorastaan holtitonta käyttäytymistä, että parikymppisenä mentiin naimisiin ilman mitään yhdessäasumisjaksoja.

Anteeksi nyt vaan, kun menen tässä(kin) asiassa vastavirtaan ja totean, että minusta on tosi typerää se, ettei voida sitoutua ja mennä naimisiin. Ja mikäs siinä, jos ei niin ei, jokainen tehköön valintansa, mutta pitääkö sitten kummastella niitä, jotka siihen kykenee ja niin päättää tehdä?
Onhan se ennen kaikkea valinta.

Sitä paitsi, tilastot ovat meikäläisten puolella.
Avosuhteista kun päättyy eroon huimat 80 prosenttia. Enkä ihmettele, näihin meidänkin kahdeksaan vuoteen kun on monenlaista mahtunut. Yhteinen vuokrasopimus tai asuntolainakaan ei välttämättä saa pidettyä yhdessä silloin, kun osuu kunnon aallonpohja kohdalle. Kokemus toki opettaa, että monenlaisesta voi vielä nousta, mutta sitä varten tarvitsisi olla vielä yhdessä.
Toki avioliitoistakin eroon päättyy melkein puolet, mutta sitäkin todennäköisyyttä vähentää (meidän kohdalla) korkea koulutus, yhteinen vakaumus ja moni muu asia.

Ja kaiva mikä tahansa kunnolla tehty avo vs avio -tutkimus, niin kaikki kertoo samaa: avioliitto on vaan tosi paljon parempi. Lapsille, aikuisille, yhteiskunnalle, kaikille.
Niin se sitoutuminen…
Totta kai se oli silloin hiton pelottavaa. Siis mennä naimisiin 21-vuotiaana, vielä itsekin vähän aikuistumisen suhteen keskeneräisenä. Ottaa hyppäys tuntemattomaan ja toivoa parasta. Toisaalta, itse kaipasin sitä avioliiton tuomaa turvaa, kun olen monenlaista vastoinkäymistä tähän mennessä elämää kokenut. Lain edessä tehty liitto tuo taloudellisen turvan, jos puoliso päättäisi lähteä tai menehtyisi äkillisesti. Oma ammatti nyt viimeistään herättää siihen todellisuuteen, että shit happens ja mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Ihan viimeistään tässä vaiheessa en jaksa ymmärtää, miksi avioliittoa niin kovasti karsastetaan.
Ainakin itseäni lohdutti se ajatus, että jos minulle synnytyksessä jotain tapahtuisi, niin olisi varsin selkeää kuka lapseni isä on ja kuka hänestä huolehtii. Tuokin taitaa olla jokseenkin monimutkaista avosuhteessa, kun pitää tunnustaa isyydet ym. Tai sitten ei, mistäs minä sen tietäisin, sellainen kuva vain on jäänyt. :)

Ja nyt, kun olet tänne saakka lukenut ja puhiset kiukkua, että mitähän tuokin mistään mitään tietää, niin ymmärrä yksi asia. Minä olen sitä mieltä, että jokainen tekee itse valintansa, kun niiden kanssa kerran myös elää.
Nämä on toki aina kahden kauppoja ja yhdessä tehtäviä päätöksiä, eikä aina asiat mene niin kuin itse tahtoisi. Senkin tiedostan.
Ilmaisen vain valtavirrasta eriävän mielipiteeni siitä, mikä minun mielestäni on kummallista ja mikä puolestaan järkevää ja otanpa vielä tuekseni jokusen tilaston.
Niin että menkää naimisiin siitä - eihän tätä voi kuin suositella. :) Ei niiden häidenkään suhteen tarvitse olla suuruudenhullu, meillä suunnitteluun riitti nelisen kuukautta oikein hyvin.

Sitten näihin arkipäiväisyyksiin.
Minun päällä on tänään ollut anopilta saatu Calvin Klein neuletakki! Oli ostanut tämän ja todennut, että pienihän tuo on. Mikäs siinä, kyllä miniälle kelpasi. :) Typykällä ihanaiset Lindexin röyhelöpöksyt. Ihan parhaat. Niin kuin koko tyttö muutenkin!
Josta on muuten hyvää vauhtia tulossa blondi. Joku vielä luulee, että me tämän tukkaa värjätään kun alun tummanruskeasta punaisen kautta ollaan nyt menossa kohti platinaa.
Että näin meillä.
Herättikö teksti ajatuksia? Muita avioliiton puolesta puhujia?

Laapa

tiistai 7. lokakuuta 2014

Asusteet.


Syksy ja lempiasusteet.

Laukun ostin vuosi sitten ja kovalla käytöllä on kieltämättä ollut. Hurjan kivan kokoinen tämä MK ja sopii monen kanssa.

Sisältä löytyy Insjön BagInBag (*saatu), josta kirjoittelin täällä. Muistakaapa, että Insjö tarjoaa lukijoilleni postikulut veloituksetta tämän kuun loppuun koodilla Lala.

Kaulaan eksyy nykyisin aika usein tuo LV Denim Shawl, jonka ostin synnytyslahjaksi itselleni. Ison huivin alla myös imetys onnistuu hyvin. Neiti saa syömisrauhan, eikä pää kääntyile koko ajan kun on vähän piilossa. :)
Tänään oli taas sellainen päivä. Levottoman yön jälkeen väsynyt pää kaipasi saavillista kahvia ja vertaistukea. Onneksi on mammakaverit ja asunto keskustassa. Kyllä oma sosiaalinen elämä olisi huomattavasti köyhempää, jos lähteminen olisi yhtään vaikeampaa - vaan kun kaikki on ihan lähellä, sekä kahvilat että kaverit!

Huomenna Mini 6kk! Aika kiitää vauhdilla… :)
Mitäs teille kuuluu?

Laapa