torstai 28. elokuuta 2014

Syysuutta.

Muistatteko vielä tämän kehdon?
Tämän isäni aikanaan minua varten nikkaroiman perintökalleuden, joka oli sille pikkuruiselle vastasyntyneelle niin hurjan suuren tuntuinen.
Niin vaan jäi jo pieneksi.
Neiti kiskoo pituutta sitä tahtia, että tuli ihan kiire tässä pinnasängyn metsästyksessä.

Mietin pitkään kriteereitä: ehkä valkoinen tai vaalean puun värinen olisi hyvä, mieluiten laskettavalla laidalla ja aivan varmasti pohjaa pitää saada säädettyä.
Mieluiten käytettynä, mutta ei kuitenkaan kovin kuluneena.
Lopulta aloin himoita Brion valkoista two-mallia, josta saa toisen laidan laskettua. Ystävälläni on sellainen ja sain kovasti siitä kehuja. Harkitsimme tosin muitakin vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyimme tähän.
 Peitto ja pussilakana äitiyspakkauksesta saatua. Kiitos Kela! ;-)
 Värikäs hiirulainen on Minin suosikki - lelut ovat lahjaksi saatuja.
Pinnis on käytetty, joskin tässä on edellisen omistajan mukaan nukuttu vain pari kertaa. Saimme mukaan kaikenlaista lähes käyttämätöntä tavaraa aina lakanoista reunapehmusteisiin saakka ja vielä sopuhintaan.
Reunapehmusteet ovat vielä pesun jäljiltä kuivumassa, mutta luulen etten niitä vielä ota käyttöön kuitenkaan. Mini on aika rauhallinen nukkuja ja löytyy - ainakin vielä - aina samasta kohtaa mihin olen hänet jättänyt. Katsellaan myöhemmin sitä sitten.

Kiitos muuten edelliseen postaukseen kommentoneille - löysin kuin löysinkin tosi kivan takin, joka täytti kriiteerini sateen ja tuulen sekä katseen kestävyydestä. Täytynee esitellä, kunhan saan siitä kuvat - mies kun on huidellut ulkomailla saakka työreissussa, niin on tuo itsensä kuvauttaminen ollut nyt hieman hankalaa… ;)

Onko siellä pinnasänkyjä shoppailtu tai etsiskelyn alla? Mihin olette päätyneet?

Laapa

maanantai 25. elokuuta 2014

Tampere.

Kuten instagram-seuraajani (@laapala) tietävätkin, juhlimme viikonloppuna kuudetta hääpäivää. Saimme järkkäiltyä koiralle hoitajan ja näin ollen varasimme yön Lapinniemen maisemiin Tampereen kylpylään (ei ole maksettu mainos).
Sijainnissa oli paljon nostalgiaa, koska olemme vastanaineina asustelleet ihan kylpylän naapurissa - nämä olivat vanhoja kotiseutuja. Oli aika hauskaa kuljeskella rannassa ja muistella kulunutta kuutta vuotta. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua tässä ajassa, parhaana muutoksena tietenkin rakas Minimme.
Näkymä hotellin parvekkeelta Näsijärvelle
Hääpäivä tuli hyvään aikaan. Onhan tässä parisuhde ollut elämänmuutosten myötä melkoisessa myllerryksessä, joten yhteinen laatuaika kolmistaan jossain muualla kuin kotona teki varsin hyvää. Hyvin pitkälti hengailimme hotellilla tai kylpylän puolella koko lauantain ja sunnuntain check-outiin saakka, mikä oli hyvä ratkaisu - sori kaverit!
Lempiravintola Coussiccassa piti kuitenkin käydä hääpäivän pihveillä ja hyvän ruoan ystävänä myös se hotelliaamiainen maistui. Melkoinen possutteluviikonloppu… :D Täytyy kyllä sanoa, etten nykyisin mitenkään valtavasti nauti ravintolareissuista, kun niihin sisältyy aina myös se stressi, että mitenhän neiti viihtyy. Menee vähän kalliit sapuskat 'hukkaan', kun lapat niitä yhdellä kädellä naamaan samalla kun yrität saada vauvan viihtymään… Oli aika nopeaa toimintaa se ravintolapiipahdus. ;)
Siilinkari :)
Entäs se kylpylöinti sitten?
Innokkain uimari taisi olla tämä pienimmäinen.
Olemme koko elokuun käyneet vauvauinnissa ja neidistä on kuoriutunut siellä melkoinen vesipeto. En itse ole koskaan ollut kovin innostunut kylpylöistä, mutta nyt koin hienoisen mielenmuutoksen, kun näin miten hurjan hauskaa oli typykällä altaassa. Voi sitä riemua! Väsy tuli vaan jo parinkymmenen minuutin kohdalla, kun polskia piti ihan koko ajan. Vauvauintiryhmässämme ei ole vielä ollut muita, olemme olleet toistaiseksi ihan yksityisopetuksella ja jännäsin mitä typy tuumaa, kun on iso allas, paljon ääniä ja vieraita ihmisiä. Ei ollut moksiskaan! Täytyy sanoa, että moni tuli ihmettelemään ja ihastelemaan pikkuneidin riemua ja reipasta polskuttelua. Olinpa ehkä pikkuisen ylpeä… ;)

Näistä meidän harrastuksista, kun on kyselty niin jatketaanpa vielä…
Tänään aloitimme myös muskarin MLL:n Tourutuvalla. Alun huutokonsertin jälkeen (arvatkaapa, kuka ei viihdy vaunuissa?) neiti intoutui kuuntelemaan ja katselemaan muita vauvoja ja musiikkia ihan innoissaan. Näin ollen syksyn harrastukset on saatu käytiin - maanantaisin muskari ja perjantaisin uinti. Eiköhän siinä sitten ole jo ihan riittävästi.
Paita Hilfiger
Liivi Esprit
Housut Mamalicious
Kengät Vagabond
Huivi Mulberry
Laukku ja kello MK
Täytyisi miettiä tätä syyspukeutumista nyt vähän käytännön näkökulmista uusiksi. Joku vedenpitävä ja katseenkestävä takki täytyisi joko kaivella omasta kaapista (oiskohan siellä?) tai sitten hankkia. Eipä tässä kauan mene, niin pitää jo kömpiä hiekkalaatikolla ja ties missä. Onkohan se sula mahdottomuus löytää joku ratkaisu, joka kelpaisi sekä kaupungille että hiekkalaatikolle ja pitäisi vettä edes kohtuullisesti? Onko teillä suosituksia?
Typykälle löytyy vedenpitävä puku kyllä, mutta mistäs äidille… Näinpä tämä nykyisin taitaa mennä, että lapsen jutut miettii ensin ja sitten tulee se ainiinjoo. 

Minkälaisia harrastuksia te olette kaavailleet pirpanoille? Ja mitäpä muuta kuuluu?

Laapa

perjantai 22. elokuuta 2014

'Ootko ihan varma, että se olit sinä?'

Ennen varsinaista päivän aihetta kerrottakoon, että minua pyydettiin mukaan indiedays inspiration-bloggaajien laajaan joukkoon. Päätin suostua. Näin ollen minut löytää jatkossa myös inspiration-sivustolta, profiiliin pääset tästä. Olen tässä jo niin pitkään pyöritellyt ja miettinyt blogin jatkoa ja jopa lopettamista, joten tuntui että kutsu tuli kreivin aikaan. Sain taas lisää uskoa omaan tekemiseen ja ehkä tätä kautta myös vähän uusia tuulia bloggaamiseen.

Sitten aiheeseen - turinoinpa tänään pitkästä aikaa raskaudesta palautumisesta, tällä kertaa enemmän pinnallisesta näkökulmasta.
Raskauskilot menevät nimittäin siihen kategoriaan, josta voi todeta näin jälkikäteen, että turhaan stressasin. Vaan mistäpä sitä olisi etukäteen tiennyt, kun ei kokemusta ollut.
Siis, en toki ole vaa'alla käynyt aikoihin, mutta vanhat vaatteet alkaa mahtua… Ja jos en kerran tarkoituksenmukaisesti aio laihduttaa, niin mitäpä järkeä sitä painoa on seurata?
Niinpä.

Ja kun ystäväni kysyi minulta vastikään tuon otsikon kysymyksen, niin totesin taas mielessäni että ehkä se on muutenkin turhaa niitä vaakalukemia katsella. Olinko se tosiaan minä, joka vielä hetki sitten olin raskaana ja synnytin?
En aina itsekään tahdo uskoa, että tosiaanko neljä kuukautta siitä vasta on, kun muistoina on lähinnä kappale ylimääräistä nahkaa ja pari ohuenohutta, vaaleaakin vaaleampaa raskausarpea alavatsalla.

Niin ja tietty se vauva.
FOUR MONTHS AFTER // OUTFIT
Paita // Shirt YourFace
Housut // Pants VeroModa
Takki // Jacket Zara
Laukku // Bag Mulberry
Ballerina Tory Burch
Aurinkolasit // Sunglasses Ray-Ban Wayfarer

Musta paita on uusi, ja noussut heti suosikkipaitojen joukkoon. Imettää pystyy tuon kietaisumallin vuoksi ja saattaapa olla, että haen tuon myös valkoisena, jos kokoja vielä on. Ihanan mukava pääosin puuvillainen materiaali ja tähän elämäntilanteeseen tosiaan käytännöllinen pääntieratkaisu.

Alan olla sitä mieltä, että tämä raskaus-synnytys-setti on sellainen, mikä jokaisen kannattaisi kokea. Olen huomannut itsessäni ihan uudenlaista rentoutta ja näkökulman muutosta tänä aikana, vaikka se tietenkin omat kriisinsä on vaatinut.
Näkökulman muutoksella tarkoitan ennen kaikkea sitä, että olen tiedostanut entistä paremmin miten kieroutunut meidän yhteiskuntamme it's all about the looks -meininki onkaan. Ja miten helppo siihen on mennä mukaan - ihan liian helppoa. Kropalla on kuitenkin valtavasti upeita funktioita, jotka menetetään, jos tavoitellaan rasvatonta, tiukkaakin tiukempaa pakettia tai epäterveellisen alhaista painoa. On vaikeaa yrittää kuvailla, miten hienoa on ikään kuin sivusta seurata sitä prosessia, jonka keho vain automaattisesti vie läpi ilman että siihen voi juurikaan itse vaikuttaa. Olen hoivannut elämää tässä kropassani yhdeksän kuukautta - ja vieläkin vaan jatkan. Kehoni tarjoilee parasta mahdollista, sopivan lämpöistä ja ravinteikasta ruokaa ja juomaa edelleen tälle pikkuihmeelle.

Ja kun nyt kroppa-aiheesta puhutaan, niin mitään en ole ruokavalion saralla melko hyvin palautuneen ulkomuotoni eteen tehnyt. Ruoka maistuu, nälkä on koko ajan ja herkkuja menee joka ikinen päivä. Meillä onkin muodostunut äitikavereiden kanssa sellainen imettäjän tunnustukset -kerho. Silloin tällöin tulee nimittäin tarve päivitellä tätä oman ruokavalion sokeripitoisuutta, koska jokseenkin sisäänrakennetusti sitä edelleen tuntee ajoittain huonoa omatuntoa tästä herkuttelusta. 
Turhaan. 
Ainakin allekirjoittaneella on ihan merkittäviä vaikeuksia syödä ns järkevässä muodossa tarpeeksi ruokaa, jotta maitotuotanto pysyy yllä eikä ole ihan koko ajan kamala nälkä. Aivan liian työlästä.
Niinpä olen päättänyt ottaa tämänkin suhteen rennosti ja syödä hyvää, kun kerran mieli tekee. Eipähän tarvitse panikoida, ettei maidot nouse.
WORD!
Sitä paitsi, onhan tämä nyt ihan hullun kivaa! Hehkuti hehkuti. Kuinka monta kertaa elämässäni olenkaan miettinyt, miten hauskaa olisi jos saisi syödä herkkuja joka päivä ilman että se näkyy heti painossa? 
Aika monta kertaa! Aion kyllä nauttia tästä imetyksen tuomasta luksuksesta, koska on imettäminen myös melkoisen kovaa työtä. Puhumattakaan siitä, että pitää olla tavoitettavissa suunnilleen 24/7. Olenkin mielestäni suklaakakku-luontaisetuni ansainnut. :)

Treenailun makuun olen päässyt pikkuhiljaa.
Salilla kävin kyllä läpi raskauden, mutta nyt olen alkanut lisäksi taas juosta, kerran tai kaksi viikossa. Jep, anteeksi vain, rakas lantionpohja, mutten kestänyt pidempää taukoa lempilajistani, vaikka kuinka niin suunnittelin.
Täytyy kuitenkin sanoa, ettei lenkit ole tuntuneet yhtään pahalta lantionpohjassa, vaikka muualla senkin edestä. Lievää tottumattomuutta etenkin jaloissa on ollut havaittavissa :D
Sitä en kyllä tiedä onko näissä asuissani kovin paljon ihmeteltävää teille - en nimittäin kovin montaa vaatekappaletta ole itselleni ostanut sitten synnytyksen. Nykyisin tulee katsottua huomattavasti tarkemmin sen, mitä menee Minin päälle - itselle nykäisee vaan jotakin mukavaa, käytännöllistä ja suht koht katseenkestävää. Näköjään käytän aina näitä samoja suosikkejani, mutta mitäpä suotta vaihtamaan, kun kerran jaksaa miellyttää. Tahtoisin muutenkin olla enemmän maltillinen vaatteiden ostaja ja panostaa laatuun enemmän kuin määrään. Tämä vielä hieman työn alla. ;) Tekokuiturättejä kun voisi ostaa joka kuukausi uusia sillä hinnalla mitä menee laadukkaaseen vaatteeseen, mutta harvoinpa niistä samanlaisia suosikkivaatteita tulee. Melko hyvällä menestyksellä olen saanut hilittyä ostovimmaa jopa nyt ihanien syysvaatteiden rantaudutta kauppoihin, joskin myönnettäköön, ettei monetkaan muodin mukaiset vaatteet sovellu imetysharrastuksen kanssa. Näin ollen shoppailun rajoittaminen on nykyään helppoa. Vaan mitenkäs rajoittaisi sitä vauvalle shoppailua? Etenkin tyttömerkkiselle löytyy kaikenlaista kivaa aivan liian paljon… :)

Tulipas sillisalaatti, kuten tyyliin kuuluu.
Mitäpä kokemuksia siellä on aiheesta palautuminen? Onko ollut kovan työn takana vai mennyt automaattisesti?

Laapa
EDIT: Päivittelin postauksien tunnisteita ja tästä johtuen jostain syystä blogger heitti pari ikivanhaa tekstiä uudeksi! Jos ihmettelitte mihin kyseiset katosivat niin pahoittelut, piti jotain tehdä :D Anyways, nyt blogitekstejä on ehkä helpompi hakea, kun olen vähän järjestellyt niitä tunnisteiden mukaan. Kiitos ja anteeksi! :) 

maanantai 18. elokuuta 2014

Ravintolapäivä.

Sunnuntai on lempipäiväni.
Pidän sen rauhallisesta rytmistä, tutuista rutiineista ja vapaasta ajasta yhdessä perheen kesken. Sunnuntai on paras päivä viikossa.
Aika hyvä päivä siis myös Ravintolapäivälle.

Mietimme miehen kanssa, että emmekö tosiaan ole aiemmin käyneet Ravintolapäivän kohteissa?
Miten se onkaan vaan jäänyt?
Koska kovin hauskaahan se oli, juurikin ihmisten vuoksi. Syömisen lomassa saattoi kuulla pätkän ravintoloitsijan tarinaa - sekös vasta mielenkiintoista.

Aloitimme Hannikaisenkadulta paellan ja varsin letkeän tunnelman merkeissä.
Tunnelmallisen puutalon pihaan oli pystytetty ulkoilmaravintola, väkeä riitti ja musiikki soi.
Pisteellä hääräsi hyvinkin espanjalainen pääkokki, ja täytyy sanoa, että täydestä meni - varsin hyvää paellaa ja mausteet olivat kohdallaan! Annos olisi voinut isompi olla, mutta jäipä tilaa jälkiruoalle.

Kun kerran liikkeelle oli lähdetty, niin päätimme kävellä siirtolapuutarha-alueelle jälkiruoalle. Omenapuun alle oli katettu pannukahvia, omenaisia herkkuja ja itsetehtyä omenamehua. Täällä kokki kolmonen oli entuudestaan tuttu - sen sijaan siirtolapuutarhan miljöö ei. Aivan suunnattoman kaunista! Tampereella muistan, että siirtolapuutarha oli paljon näkyvämmällä paikalla kuin täällä Jyväskylässä. Olipa onni, että lähdimme liikkeelle sinne saakka, eipä muuten olisi tullut tutuksi tuokaan paikka.


Tunnelmaa ei himmentänyt edes se, että Mini sai jostain syystä aivan tolkuttomat raivarit kun pääsimme tänne. Neiti on tosin muutenkin ollut viime päivinä ärtyisämpi, melkoinen sylikissa eikä viihdy matollakaan yksin oikein - liekö hampaita tulossa? Toivottavasti ei sentään vielä…

Kaupunkikierros jatkui maisemareittiä pitkin.
Kävimme samalla ihailemassa kaupungin kenties tehokkaimpia ruohonleikkureita - tai jos ei tehokkaimpia niin söpöimpiä ainakin!

Sellainen päivä se.
Aika ihana oikeastaan, kuten sunnuntain kuuluukin olla.

Kävittekö te ravintolapäivässä?

Laapa

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Negatiivisuudesta

.. ja varmaan myös vähän äidiksi kasvamisesta.

En tiedä mikä tai mitkä kommentit sen ajatuksen herättivät, mutta olen joutunut pysähtymään tämän blogin kautta tulleen palautteen johdosta.
Pysähtynyt katselemaan itseäni ja menneitä kuukausia.

Joskus sitä itse on liian lähellä nähdäkseen asioita selvästi - tai ollakseen objektiivinen. Tai ehkä olen vielä vähän kokematon tässä uudessa elämäntilanteessa ja siinä, mitä kaikkea se onkaan saanut aikaan.

Olen vasta viimeisen viikon aikana suostunut myöntämään itselleni sen tosiasian, että tosiaan - vaikeaahan tämä on ollut, sittenkin.
Yllättävän vaikeaa.
Minä, joka olen matkustanut maailman ympäri, kouluttautunut pitkälle, työskennellyt vaativassa työssä intohimoisesti - ja ennen kaikkea nauttinut monenlaisista vapauksista - se sama minä vaihtaa nyt vaippoja ja viettää valtaosan päivistään kotona. Ja niin palkitsevaa, kun se onkin pelleillä ja höpötellä ja vaikka seistä päällään saadakseen puristettua vauvasta sitä ihanaa, ihanaa naurua - niin onhan se tosiaan aika erilaista, kun se mitä tätä ennen tein ja mihin keskityin…

Enkä tiedä onko tuo edellämainittu edes vaikeinta tässä.
Kovalle on ottaneet myös fyysiset ja henkiset muutokset, joita viimeinen vuosi on tuonut. Jokainen varmasti kokee ne omalla tavallaan - hormonimyllerrykset, kehon muuttumisen raskauden, synnytyksen ja imetyksen johdosta, uudenlaisen identiteetin äitinä ja sen myötä tulevat ilot, riemut, surut ja huolet. Sanottakoon, etten varmaan miltään osalta ole päässyt helpolla, eikä varmasti vähiten tämän vaativan persoonallisuuteni vuoksi.

Kyllä, olen ollut negatiivinen ja yliherkkä.
Olen lukenut tekstejäni ja ajatuksiani viime ajoilta ja kieltämättä se käy niistä ilmi. Nyt kun niitä ajatuksella lueskelee.
En rehellisesti sanoen ole itse asiaa havainnut, en ainakaan riittävässä laajuudessa.
Elämänasenne tämä :) aika kivapa olisi!
On oikeastaan hassua, että olen unohtanut ja nyt ymmärtänyt joitakin aika olennaisia juttuja.
Esimerkiksi sen, että tosiaan aivan varmasti jonkinlaiset emovaistot ovat ottaneet vallan. Karhuemo on karjahdellut melkoisen vähästä, niin kuin ehkä on luonnollista - mutta jokseenkin tarpeetonta.
Sitä haluan pahoitella.

Ja kuten kaikessa vuorovaikutuksessa, kaikkia ja kaikkea ei vaan voi eikä tarvitse ymmärtää. On niitä, jotka luonteensa tai persoonallisuutensa vuoksi eivät käsitä tunteitani - eikä äitiydellä ole asian kanssa mitään tekemistä.
Esimerkiksi se ei aina riitä, että on kokenut saman, koska meillä jokaisella on yksilöllinen tapa kokea asiat. Jos jonkun mielestä se, että jaksan murehtia muutamaa raskauskiloa on ennenkuulumatonta, niin olkoon. Itse kuitenkin tiedän, että se on vaativan luonteeni tuotosta ja helpottaa kyllä enemmin tai myöhemmin, kunhan sopeudun uuteen tilanteeseen.
Niin kuin on muuten käynyt.
Ja jos joku tulkitsee asian niin, että kärsin syömishäiriöstä niin ehkäpä se kuitenkin kertoo enemmän tulkitsijasta kuin minusta.
Kyllähän kaiken voi tulkita juuri niin negatiivisesti ja skandaalinkäryisesti kuin tykkää - eikös siihen perustu koko iltapäivälehdistö?
Ja vaikka joukkoon mahtuu aina niitä, jotka etsimällä etsivät syytä loukata ja haavoittaa, niin en kuitenkaan päivän lopussa halua olla se, joka vastaa pahaan pahalla. Koska jälleen kerran, juurikin se toisen tahallinen loukkaaminen kertoo luonteen heikkoudesta - ihan sama mitä on sitä ennen sanottu tai tehty.
Edelliseen tekstiini viitaten, sallittakoon kuitenkin se, että siviilissä minut tuntevat saattavat jonkun kerran naurahtaa, kun tätä em. keltainen lehdistö-tyylistä spekulointia kommenttiboksista lukevat.
Siihen en voine vaikuttaa… Heh.

Onnekseni ja onneksemme tässä on koko elämä aikaa kasvaa ja kehittyä ihmisenä, mikäli niin tahtoo. Uskon, että nyt, kun olen tiedostanut asioita, osaan jatkaa eteenpäin positiivisemmalla vireellä. Hillitä äitikarhua, puhua järkeä kuohuville tunteille. Kunnioittaa, vaikkei minua niin aina kunnioitettaisi.
Kiitos siis teille hyvästä - ja erityisesti siitä huonosta palautteesta. Niin vaikeaa kuin sitä onkaan ottaa vastaan, niin se on nähtävästi toiminut oikein mainiona peilinä tällä kertaa tälle tuoreelle äipälle.

Tosiaan.
Ehkä tässä bloggaamisessa on sittenkin aika paljon ideaa.. :-)

Ja kun palautteesta on nyt ollut puhe, niin kertokaapa vielä kommenttiboksiin postaustoiveita! Ihan varmasti niitä on ripotellen tullut pitkin kevättä ja kesää, mutta syytän imetysaivoja siitä, että muisti pätkii ja pahasti. Siispä toiveita saa ja pitää kertoa - ja muistutelkaapa jos olen jotakin luvannut ja sittemmin unohtanut! Niinkin on voinut käydä…

Peace and love, 

Laapa

tiistai 12. elokuuta 2014

Naps.

Sanoi kamelinselkä katketessaan.

Joskus on ihan hyvä vähän hajoilla, kerätä itsensä ja jatkaa eteenpäin.
Kirjoittelen tätä yltiörehellistä tekstiä silläkin uhalla, että saan taas uuden diagnoosin tai paskamutsipisteitä anonyymiltä lukijakunnalta. Jos heitä uskoisin, niin niitä diagnooseja olisi muuten jo aika liuta. Onneksi sitä hauskempaa on minut tuntevilla. Kommenttiboksistani kun on tullut hyvää viihdettä (kuulemani mukaan 'huutonauruihin' saakka, suora lainaus) ystävilleni näinä vauvakuukausina, kiitos joidenkin teistä.

Niin, että sitä mieltä minä niistä diagnooseista.

No, asiaan.
Tiedättekö sen tunteen, kun kamelinselkä katkeaa?
Ja sehän ei tosiaan paljon vaadi silloin kun niin käy. Taustalla on monesti muutama huonosti nukuttu yö (maidontilaus-vuorokaudet, arrggh), jokunen muuten vaan kurja ja epäonnistunut tapahtuma jotka painaa ja huolettaa ja.. sitten tulee joku vähäpätöinen pikkujuttu, joka laukaisee totaalisen romahduksen.

Ehkä jokunen äiti-ihminen osaa tähän samaistua.
Ainakin kenties siihen tunteeseen, kun oikeasti ensimmäistä kertaa vauvakuplassaan tajuaa, että kaikki on muuttunut. Pysyvästi.

Ja niin palavaa kuin rakkaus tätä pientä ihmistä kohtaan onkin, niin silti joskus on ihan tervettä todeta, että kyllä välillä uusi arki ketuttaa. Hatuttaa. Ja mitä näitä kiertoilmaisuja nyt on.
Ihanaa, että lapsi on tässä, mutta onko sen pakko pistää kaikki tuttu ja turvallinen uusiksi? Parisuhde on koetuksella, kämpässä koko ajan sotku, pyykkikori täynnä ja koirakin vaatisi huomionsa. Nyt vain muutaman nimetäkseni.
Ja vaikka kiitollinen täytyy olla tästä, niin kai sitä nyt joskus saa hajoilla?

Pitää nostaa hattua miehelle, joka monesti vastaanottaa melkoisen täyslaidallisen yhden imetyshuuruisen väsymyspään tuotoksia. Hyvin se ne kestää - ja huomaa myös tarpeen, mistä käsin ne on tuotettu. Yksi asia, mikä meidän parisuhteessa on toiminut näinä vuosina kohtalaisen hyvin on kommunikaatio. Helpottaa, kun saa purkaa kaiken kaunistelematta ja vaikka ärräpäiden kera sellaiselle ihmiselle, joka sen kestää ja joka silti jaksaa välittää - ja tarjota niitä ilmiselviä ratkaisuja myös tilanteen parantamiseksi. Hän nimittäin on myös varsin tarkkanäköinen vaimonsa suhteen. Thank God.

Yksi kehitysehdotuksista oli se ilmeinen - olisikohan niin, että yksi rouva tarvitsisi vähän enemmän omaa aikaa? Hitsi, miten houkutteleva ajatus. Niin tosiaan, tässä on niin tehokkaasti hukannut itsensä ah niin monella tapaa viime kuukausien aikana, että varmasti jaksamista auttaisi ne omat jutut. Minikin alkaa olla jo isompi ja vaikka onkin vielä täysimetyksellä, hän pärjää jo vähän pidempiä aikoja ilman maitoa. Sitä paitsi olen nyt alkanut vähän ahkerammin pumppailla maitoa pakkaseen hätävaraksi.

Kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta, mutta vaikeaahan se on. Ei niinkään ehkä siksi, ettenkö luottaisi isin pärjäävän, vaan siksi että en raaskisi jättää pikkuistani. Uskomattoman tiivis tämä symbioosi vaan on ja yksin touhutessani tulee heti sellainen olo kun jotain puuttuisi.
Niin kuin puuttuukin.
Hyvää se silti tekee tuulettua välillä.
Mekko Cream Laukku Michael Kors Ballerinat Tory Burch Korvakorut StoreOfHope(klik!)

Tänäänpä kävi sitten niin, että annoin Minille iltamaidot ja itse huitaisin salille sen jälkeen. Isi oli sillä aikaa saanut Minin rauhoiteltua nukkumaan, siispä sain vielä salin päälle istua kaikessa rauhassa kirjoittelemaan tätä tekstiä. Ihana rauha!
Ja huomenna minulla on muuten hierojalle aika varattuna.
Luksusta.

Meidän arkeen ei ihmeempiä noin muuten. Olemme olleet vuoron perään kotona, mökillä, isomummilassa tai mummilassa ja käväisimmepä Minin serkkupuolen nimiäisissäkin. Muutamia lomakuvia maakuntamatkailun lomasta viime viikolta onkin kuvituksena…
Pikkuhiljaa ja pienin askelin alamme elokuun myötä palailla arkeen ja käynnistellä syksyä. Ihan kivalta tuntuu, odotan jo kuumeisesti jonkinlaisia rutiineja. Reissumoodista sain jo ihan tarpeekseni tällä kesälomalla (samoin kuin helteestä!). Minulta on myös toivottu meidän päivästä jonkinlaista postausta, mutta vielä en ole sitä voinut toteuttaa. Katsotaan, kunhan lähtee arki kunnolla rullaamaan, jos ehtisin vähän kuvailla ja kertoa rutiineistamme.
Minin kuulumisissa ei sinänsä ihmeempiä. Kasvaa kohisten ja vaikka painokäyrä taas taittoi vähän alaspäin, niin eipä siitäkään 4kk neuvolassa naputettu, kun grammamääräisesti kuitenkin painoa tulee hyvin ja pituutta senkin edestä. Pääasia, että neiti kasvaa, isänsä suvun lasten tapaan hoikilla ja pitkillä geeneillään. Mikäli mitat teitä kiinnostaa, niin laitetaan nyt nekin: 6090 g ja 64,7 cm. 68-kokoisiin vaatteisiin täällä jo siis osittain siirrytty - voihan haikeus!

Sellaistapa meille.
Mitäs teille? Joko arki on lähtenyt rullaati-rullaamaan? Ja moniko siellä muuten aloittaa lääkiksessä tänä syksynä?

Laapa

tiistai 5. elokuuta 2014

Vuosi sitten.

Aloin olla jo epätoivoinen ja väsynyt.

Menkat tulivat kolmesti vuodessa, edelliset olivat olleet kesäkuussa. Heinäkuun testi negatiivinen. Harmitti, turhautti - miksei vieläkään? Mikä minussa on vikana?
Olin jo gynekologian puolella työskennelleeltä kollegalta kysellyt, mihin kannattaisi ottaa yhteyttä kun raskautta ei ollut vieläkään kuulunut. Kysellyt mukavista gynekologeista, kelle kannattaisi alkaa aikaa varata. Yhteystiedot yksityiselle klinikalle oli jo katsottuna - julkista reittiä en olisi jaksanut. Liian hidasta.

Huomasin olevani jotenkin normaalia tuhdimmassa kunnossa kyllä, ajattelin vähän lihoneeni. Työstressiä varmaan, olinhan päivystänyt aika paljon kesällä.

Päätin vielä tehdä yhden raskaustestin ja sitten ottaa yhteyttä klinikkaan. Toivoin vähän. Olihan edellisistä menkoista jo kaksi kuukautta aikaa - mistäs sen tietää. Jospa vihdoin? Vaikka se heinäkuun testi näyttikin masentavaa miinusta - taas.

Ja siinä se sitten komeili. Kaksi viivaa! Ihan totta, kaksi! Sen masentavan yhden sijaan. Selvä positiivinen!

Itkin. Ja nauroin. Ja itkin. Ja sitten näytin miehelle testiä.
Vihdoinkin.
Odotus ei kuitenkaan ollut päättynyt.
Se oli vasta alkamassa… :)

Laapa