maanantai 8. helmikuuta 2016

Voipopcornia.

Tällä hetkellä väsymystila on melkoinen. Pieni mies syö enää kolme kertaa yössä, mutta sessiot kestävät helposti kolme varttia. Minulla menee ainakin tunti, ennen kuin pääsen itse takaisin unille - kuuntelemaan vauvan kähinöitä, kunnes lopulta uni vie voiton. Ja parin tunnin päästä sama uusiksi... Tavallisesti hän myös valvoo Minin päiväuniajan, kuten tänäänkin.
No tätähän se vauvaelämä on, se vain oli päässyt tässä välissä unohtumaan. :)


Ystäväni ja hänen esikoisensa mielestä vauvankakka tuoksuu voipopcornille. Ja minä olen samaa mieltä. Nämä ovat niin suloisia, ettei niiden jätökset edes haise. :) Voihan vaaleansininen pilvenhattara, millaista pumpulia ovat tämän äidin aivot. 
Ja joku vielä kysyy onko rakkautta ensisilmäyksellä - todellakin on!


No, ei tämä pelkkää pilvenhattaraa ole. Rehellisyyden nimissä.
Olen niin riittämätön, että usein toivoisin voivani jakautua kahdeksi.. 
Mietin kuinka monta pientä tunnetraumaa vauva saa, kun en aina ehdi hänen luokseen auttaessani isosiskoa. Varsinkin kaikki lähteminen on välillä ihan painajaista. Vauva parkuu, Mini stressaantuu siitä ja alkaa kitistä miten kengät on huonosti ja pipo on huonosti ja kaikki on kurjaa... Sitten vaan sitä yrittää itse pysyä rauhallisena ja kärsivällisenä ja ajatella, että kyllä tämä tästä, kun vaan päästään liikkeelle... Olen sen verran helposti mökkihöpertyvää laatua, että viikoissa täytyy olla kotipäivien vastapainoksi jotain sosiaalista ohjelmaa - ihan jo äidin mielenterveyden kannalta. Se tarkoittaa sitä, että toisinaan täytyy nähdä vaivaa ja lähteä... Aikaa saa varata kyllä, kaksi tuntia on joskus liian vähän. Uskokaa tai älkää.


Omat keinoni jaksamiseen ovat pitkälti siinä, että vaadin itseltäni vähemmän. Lattiat saavat olla rauhassa pesemättä vaikka monta viikkoa, jos ei jaksa tai ehdi. Lisäksi olen asettanut itselleni ehdottoman kiellon tehdä kotihommia silloin, kun Mini nukkuu. Vaikka vauva ei silloin yleensä nukukaan, minun täytyy se aika levätä sen minkä pystyn. Pötkötellä sohvalla, juoda kahvia ja syödä suklaata. Kirjoitella blogia. Mitä tahansa, mikä vähän rentouttaa. Sitten taas jaksaa painaa. :)

Toinen kierros on ollut mielen osalta helpompi, vaikka tunnistan myös niitä samanlaisia babyblues - fiiliksiä kuin viimeksi. Pidän esimerkiksi itseni tarkoituksella uutispimennossa, etten alkaisi murehtia maailman pahuutta hormonipäissäni. :D Muuten tämä on ihan yhtä rankkaa, ellei jopa rankempaa. Nyt ei voi ottaa torkkuja silloin, kun vauva nukkuu ja työtä on paljon enemmän, kun isosiskoa pitää ehtiä auttaa, keksiä puuhaa ja kokkailla kotiruokaa. Toisaalta Mini on tosi hyvä tyyppi ja hänestä on paljon seuraa. Nautin myös siitä, kun meillä on aikaa touhuta kahdestaan kivoja juttuja sillä aikaa, kun vauva ottaa tirsoja.

Lukijalta tuli muuten pyyntö, että kirjoittelisin ihan käytännön juttuja, kuten miten sujuu Minin nukutukset sun muut nyt vauvan kanssa. Olen myös miettinyt jonkinlaista 'päivämme kuvina'-tyyppistä postausta - olisiko sellaiselle kiinnostusta teillä?

Kaiken kaikkiaan päälimmäisinä tunteina ovat tällä hetkellä ilo ja kiitollisuus. 
Miten voikaan olla, että minulla on kaksi tervettä lasta ja meillä kaikki muutenkin hyvin niin monessa mielessä! Ihmeellistä.

Laura

torstai 4. helmikuuta 2016

Lately...

Hajatelmia viime päiviltä, tällä hetkellä ei ehkä muuhun kykene:

Kysyttiin huvikseen isosiskolta nimiehdotuksia vauvalle: etana ja mato. Hmm, ehkä vielä vähän mietitään. ;) Mutta hei, ihan loogisia nimiä - kovastihan tuo vauva on matomainen, kun pötköttelee vaan paikoillaan…

Vauva oli kasvanut paria päivää vaille 4 viikossa puolitoista kiloa. Massakausi rakkaalla meneillään. Sai myös kehuja kuinka hienosti pitää päätään ja väläyttipä vielä ison hymynkin neuvolatädille. Sain siitä vahvistuksen, että kyllä tuo ihan oikeasti jo ottaa kontaktia, enkä ole vain kuvitellut. Ihana…


Tajusin tässä, että alamme olla raksan suhteen puolivälissä. Väliseiniä siellä jo tehdään kovaa vauhtia.. Porrasvalut vielä ja sitten loppu on aika lailla pintahommaa. Wuhuu! Ehkä tämä joskus loppuukin ja päästään ihanaan taloon asumaan ensi kesänä. Mies sopi myös parin rakennusalan opiskelijan kanssa työharjoittelusta, tulivat itse kyselemään. Toivotaan, että lisäkädet vähän jouduttaisivat hommia, pojat aloittavat tässä kuussa.

Niin kivaa, kun ei ole enää raskaana. Vieläkin jaksan iloita, vaikka pian kuukausi sitten se 'hauskuus' vihdoin loppui! Voi kävellä normaalisti, eikä mummot ohittele jalkakäytävillä. Ja voi nostella ipanoita ja pukea kengät ongelmitta ja… No, tiedättehän te.

Olen ollut aika väsynyt. Huomaan omasta jaksamisesta nyt sen, etten vaan voi ihan kaikkea tehdä mitä haluaisin, tai voimat loppuu. Mielellään sitä puuhastelisi yhtä sun toista, mutta jostain täytyy yrittää karsia. Tänään oli ihan tavallinen päivä, oltiin kotona, leikittiin ja laitettiin ruokaa, ja käytiin iltapäivällä puistossa. Sellaisia täytyy olla sopivasti, niin jaksaa sitten koluta kerhoja ja perhekahviloita jne sen lisäksi, että pitää jonkinlaista järjestystä yllä täällä kotona. Niin ja hoitaa niitä lapsia päivät sekä yöt…

Ruoanlaitto. Argh, miten sitä ruokaa kuluukin nyt paljon, kun ollaan kotona! Ihan toista, kun aiemmin söi töissä lounaan ja muksu söi päiväkodissa 3/5 päivän aterioista. Tuntuu etten muuta teekään, kun joko kokkaan tai mietin mitä seuraavaksi tekisi.

Ne raskauskilot. Nyt ne alkaa ärsyttää. En tosin paljon ehdi päivän aikana peiliä tuijotella, mutta harmittaa, kun ei vaatekaapin sisällöstä mahdu kuin murto-osa päälle. Toivonpa, että edes osa sulaisi itsekseen vielä imettämällä, nyt ei kiinnostus riitä oikein mihinkään isompiin projekteihin. Ainahan sitä voi toivoa, heh…

Mitäs teille?

Laura

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Sisko.

Meillä oli tuossa yksi päivä tilanne, joka toimi itselle sellaisena pienenä herätyksenä. Ensimmäiset merkit vauvaan kohdistuvasta mustasukkaisuudesta ja turhautumisesta pienen, ison siskon osalta. Tavallaan vähän ristiriitaistakin, kun vauva on hänen puheissaan koko ajan rakas ja ihana, mutta silti hän saattaa yrittää 'heittää vauvaa' tavaroilla. Onneksi sihti on vielä huono ja tilanteet olleet ihan yksittäisiä.

Mekko ja neuletakki Pomp de Lux

Totesinkin, että olen liikaa antanut meillä pyöriä muita neitiä hoitamassa samalla, kun olen itse keskittynyt liiaksi vauvaan. Ja mikä osuus sitten mahtoi olla tuolla minun ja vauvan sairaalareissulla ynnämuulla, kukapa sen tietää...
Vaikka elämä on huomattavasti kaaottisempaa nyt, kun olen ollut enemmän yksin lasten kanssa, niin isosiskolle se on tehnyt selvästi hyvää.
Ja varmaan sopeutumistakin alkaa jo tapahtua. Pahimmat kiukut ovat nimittäin laantuneet ja elämä tuntuu olevan mallillaan. Pikkuveljeäkään ei ole nyt yrittänyt heittää tai kumauttaa millään esineellä, mikä on varmasti osittain siitä, kun on nyt saanut paremmin myös äidin huomiota ja aikaa.
Vaikka sanotaanpa, että edelleen pidän veikan kyllä tiukasti oman silmän alla, kun olemme kolmistaan kotona. Näin pienellä kun ei tosiaan ole vielä tolkkua noista syy-seuraus-suhteista - ei tajua, että vauvaa voi oikeasti sattua.


Olen minä kyllä niin rakastunut tähänkin lapseeni. Halusin kuvailla häntä Pompin aleista ostamissani uusissa vaatteissa.

Mini on pian 1v 10kk, aika menee tosiaankin vauhdilla. Tuntuu, että vauvaiässä kehitys keskittyi enemmän siihen motoriseen puoleen ja mietinkin, että näinköhän se puhuminen viivästyy tällä neidillä. (Esimerkiksi nousi pystyyn 8,5 kk iässä ja varsinkin kiipeily on kiinnostanut siitä lähtien kovasti... Argh! Ja sitten toisaalta, ketteryys on siinä kehittynyt kyllä hyvin ja siitä sai paljon kehuja päivähoidossakin.)
Ilmeisesti nyt on sitten jo sen verran treenattu motoriikkaa, että kommunikointi on alkanut kiinnostaa.. Tällä hetkellä hauskinta onkin seurata hänen puheensa kehittymistä.
Pitkiä lauseita tulee jo, joskin sanojen taivutus ja paikat ovat vielä osittain hauskasti hakusessa. Monesti verbi tulee lauseen loppuun, kuulemma aika tavallista suomen kieltä opetellessa. Esimerkiksi 'Vauva äitin tissimaitoo syö!' Tutummissa lauserakenteissa verbikin saattaa mennä ihan järkevän kuuloiselle paikalle, kuten potalla istuessaan yksi päivä muisteli, että 'Sonni (ystäväni Sonja taipuu Minin suussa Sonniksi :D) toi tyttöankan "Mini"lle.' 
Tietyt sijamuodot tosiaan luonnistuu jo aika kivasti, helpoin ehkä partitiivi ja myös hahmottaa esim. että mekko laitetaan päälle ja sen jälkeen se on päällä. 



Tällä hetkellä Minille hauskinta maailmassa on mennä isin kanssa uimaan... tai vaihtoehtoisesti serkkupojille kylään. Ihana, kun asumme nyt samassa kaupungissa Minin isän puolen serkkujen kanssa, niin lapsille on päässyt kehittymään lämmin serkussuhde. Myös isovanhemmat eli mummu ja hassu-pappa sekä mummi ja humpu-pappa ovat todella kovassa huudossa - heitä kyllä nähdäänkin usein vaikkei samoilla huudeilla asutakaan.
Pappojen lisänimet ovat aika pitkä juttu, mutta pitäähän heillä sellaiset olla, ettei mene sekaisin... ;)

Sellainen ihana taapero, pieni isosisko meillä.
Mitäs teidän taaperoille kuuluu?

Laura